Arki ei tunnu arjelta vieraalla maalla. Joka päivä oppii uutta ja huomaa, miten hommat täällä hoidetaan. Näin kolmen kuukauden maassaolon jälkeen ja koulun loppuessa parin viikon kuluttua täytyy tehdä pieni väliraportointi.
Tähän mennessä Marjo on antanut kampuksen Starbucksissa luovutusvoiton kahvilan työntekijöille, jotka eivät yrityksistä huolimatta saaneet selville kuinka nimi kirjoitetaan lattemukiin oikein vaan toistelivat kerta toisen perään ¿cómo? ”Maaryo, maria, ma – ká?...”, ja otti sen sijaan käyttöön Starbucks-nimen ”Sam”. Käy myös kaupassa ja kotona… Minä puolestani annoin luovutusvoiton pesulan työntekijöille ja hautasin haaveet saada koskaan punaista paitaani takaisin, kompensaatiosta puhumattakaan. Ne pirulaiset oli sitkeämpiä, en jaksanut enää tapella.
Olen kulkenut aina maanantain luennolle pieni puristava pelkotila kurkussani, kun oma ryhmäni (kolme meksikolaismiestä – siis ne näyttää ihan 4-kybäsiltä, mutta yksi kertoi olevansa 24) ei koskaan ota yhteyttä ryhmätöistä enkä koskaan tiedä onko meillä ryhmätyötä tehtynä tunnille vai ei (ja proffa on aika tiukka täti!). Nyt minulla on jo täysi luotto poikiin, sillä eilisellekään luennolle ryhmäni ei ollut tehnyt lainkaan vaadittavaa ryhmätyötä, mutta pojat reippaina väänsivät edellisten ryhmien esitysvuoron aikana noin kuudessa minuutissa meille vallan mainion pikku presiksen, jonka esittivät sujuvasti luokan edessä minun seuratessa vierestä. Olen oppinut olemaan stressaamatta asioista, jotka tuntuvat sujuvan ihan omalla painollaan.
Useista kyselyistä johtuen täytyy myös todeta, että kyllä täällä on espanjaakin opittu. Ei sitä edelleenkään vaan yhtenä aamuna herää puhumaan, mutta huomaa kyllä selviytyvänsä arkisesta asoinnista ”supersieten” eli 7/11-huoltiksen tiskillä ja taksikuskin kanssa turistessa. Taksillakin mennään jo rutiinilla kertoen kuskille tarkat ohjeet mitä tietä ajetaan ja mikä on lyhin reitti, eikä makseta gringohintaa ylimääräisestä korttelirallista.
Meksikon säätiloista oppiminen kävikin kantapään kautta, kun tammikuun syväjäädytys meinasi ajaa tytöt pikaiselle paluulennolle takaisin kylmään pohjolaan. Nyt mittarin näyttäessä tasaista kolmeakymppiä olen vihdoin päässyt sinne Meksikoon, jonne alunperin kuvittelinkin tulevani.
Ollaan myös opittu laittamaan ruokaa sekä ranskalaisittain että meksikolaisittain (ja suomalaisittain!). Nyt sujuu jo tacot ja quacamolet, crêpet, french dressingit ja chiles rellenos ja siinä sivussa ollaan väännetty mm. ruunebergin torttuja, korvapuusteja ja makaronilaatikkoa. Monta uutta reseptiä on kotiin vietävänä…
¿Que más? Ylihuomenna Guanajuaton idylliseen yliopistokaupunkiin, josta moni on sanonut sen olevan Meksikon kaunein kaupunki. Kirsikkana kakun päälle olkoon tämä viimeinen reissu ennen tenttiviikon alkua. Kahden viikon päästä on aika jättää Monterrey kun ”las 4 rubias” hajaantuu ja Eevan tequilatrain suuntaa etelään kohti Mexico Cityä, josta alkaa tämän tytön vaihtarikevään viimeinen vaihe ennen kotiin paluuta. Kolmen viikon Etelä-Meksikon tutkimusmatka. Tää pohjoinen on nii-in nähty.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment