Gringolandia

Saavuttiin eilen aamulla tänne Mazatlaniin Tyynenmeren rannalle 15 h bussimatkustamisen jälkeen. Sierra Madren ylitys on kyllä sellaista serpenttiiniä, että laatat on suussa ellei uni tule äkkiä.

Nyt täällä ei ole mikään turistiaika, mutta kyllä täällä näitä ameerikan turisteja vaan riittää... Käytiin eilen syömässä ameriikkalaisten mammojen ja pabujen keskellä maittavat turistihintaiset fisut ja ruuan päälle vielä terassille baariin, jossa kaikui Born in the U.S. n´A., valkoiset valaat tanssivat pöydillä ja Budweiser virtasi (harvinaista nähdä jenkkiolutta maassa, jossa viikkoturistikin osaa nimetä ainakin 8 paikallista olutmerkkiä siltä seisomalta).

Tänään koko päivä biitsillä, jossa ei kyllä silmät sulkemalla ja aksenttia kuuntelemalla enää tiennyt mikä maa on kyseessä. Ameerican english! Jännä kun oikein alkaa ärsyttää kun paikalliset alkaa puhua meille englantia, kun luulevat meidänkin olevan jenkeistä. Pakko kuitata aina espanjaksi takaisin, kun sitähän tänne on tultu puhumaan, himputti vieköön!

Huomenaamuna kuudelta ylös kun gringat jättää tämän American Paradisen ja matka jatkuu kohti Kuparikanjonia...

No tengo, no tengo mi camisa roja

Muut tytöt opiskelee espanjaa leppoisalla small talk-meiningillä viettämällä aikaa meidän meksikolaisten ystävien kanssa. Mun espanjan opiskelu on pakkovääntöä sanakirjan ja puhelimen avulla epäonnella täytetyn elämän vuoksi… Kerran on jo jouduttu lääkärin odotushuoneessa kertaamaan ”luomi”, ”irrota”, ”poistaa”, ”pelottaa”, toisen kerran viisumin takia kaksi tuntia immigrationissa tiukkaa taistelua yhdestä paperista ja nyt… meidän lähipesula hävitti mun kaksi viikkoa sitten ostaman ihanan punaisen lemppari t-paidan. Voi hemmetti! Paikallinen tapa hoitaa asioita alkaa käydä tutuksi: puhelimessa vastataan, että ”tarkistamme asian ja soitamme sinulle takaisin hetken päästä”. Eihän ne koskaan soita…

Otin tänään Fernandon mukaan ja mentiin yhdessä paikan päälle selvittämään asiaa. Siellä sanottiin ”Tarkistamme asian ja soitamme sinulle takaisin maanantai-iltana”. Niin varmaan! Fernando otti nyt niiden numeron ja lupasi kovistella mulle kompensaatiota mun kadonneesta paidasta. En kuulemma näkisi sitä enää koskaan.

Onneksi sentään ilmojen kanssa on vihdoin ollut onni myötä. Koko viikko aurinkoa pilvettömältä taivaalta, lähemmäs kolmekymppiä selsiusta, kotona shortseissa ja topeissa ja peppu hikoilee aina penkkiä vasten. Ihanaa! En olisi vielä kuukausi sitten ”leirimajoituksessamme” uskonut tämän olevan mahdollista.

Tytöt terassilla topeissa Barrio Antiguan kaupunginosassa

Koulua on enää viisi viikkoa jäljellä. Yksi poissaolo luennoilta on trimestren aikana sallittu ja koska Meksiko on iso ja kaunis maa, ajattelimme luentojen sijaan preferoida hands-on –tyyppistä opiskelutekniikkaa, käyttää poissaolot alta pois ja lähteä sunnuntai-iltana viikon tutkimusmatkalle Barranca del Cobreen eli Kuparikanjoniin.

Kuparikanjoni koostuu 20 kanjonista ja kuudesta joesta, jotka halkovat Tarahumaran vuoristoa luoteismeksikossa. Yhdessä nämä kanjonit ovat neljä kertaa Grand Canyonin kokoiset. Siellä välissä puikkelehtii myös Meksikon ainoa yhä käytössä oleva henkilöjuna, jonka kyytiin ”las 4 rubias” hyppää ensi viikon torstaina (sitä ennen kolme päivää Mazatlanin biitsillä brunaa). Junarataa rakennettiin vuosikymmeniä ja se avattiin vihdoin vuonna 1961 koostuen 36 sillasta, 87 tunnelista ja 655 kilometristä rautaa ja puupalkkeja vuoriston keskellä länsirannikolta Chihuahuaan.

Koulun cafeteria ja opinnot jää viikoksi "¡que pena!"

Marjo koulussa

Eilen käytiin meksikolaisten kanssa tanssimassa salsaa ja kuuntelemassa kuubalaisrytmejä kaupungin laidalla. Paikallisilla oli rytmi veressä, allekirjoittaneen jalat olivat hävettävän pahasti solmussa ja muistuttivat lähinnä puupökkelöitä. Opetellaan, opetellaan... Niinan tanssitaitoja kehui yksi kuubalaispappakin, eikä tyttöä paljon näkynytkään vaihtopenkkiä kuluttamassa.

Take away raha-automaatti, rahaa matista suoraa auton etupenkiltä, kätevää!

Varastin Salsa-queen Niinan pikaiselle lepotauolle

¡Me gusta muchíssima bailar!

Okei, mul ehkä katoo paidat mut ainakaan tietsikan näyttö ei oo levähtäny noin pahasti!

Näiltä puheilta lähden puristamaan itselleni tuorepuristettua mehua ja siirryn terassille hikoilemaan lauantai-iltapäivän kunniaksi. Rakkaat ystävät ja perhe, jotta pääsette parhaiten tunnelmiini, napatkaapa biisi Tribalistas: Já sei namorar, asettukaa lämpimään paikkaan, sulkekaa silmät ja rentoutukaa. Vois ne asiat olla hullumminkin.

Kolme cowboyta ratsastaa...

No neljä meitä oikeasti oli, mutta viikonloppuna tosiaan painettiin täyttä laukkaa keskellä erämaata cowboyhatut päässä kaktusten keskellä perinteiseen Jesse James-tyyliin oikea käsi ohjissa ja vasen ilmassa viipottaen. Kuinka siistii voi elämä olla?

OSA I. Zacatecas

Keskiviikko-iltana hypättiin neljän tytön voimin ykkösluokan yöbussiin suuntana puolen miljoonan asukkaan kaivoskaupunki Zacatecas 7 tunnin ajomatkan päässä. Zacatecas oli 1950-luvulle asti Meksikon suurimpia hopeantuottajia ja upean arkkitehtuurinsa ansiosta kaupunki on myös päässyt Unescon maailmanperintölistalle.

Heräsimme bussissa keskellä erämaata auringon noustessa. Uskomattomat näkymät: kaupunki täynnä mukulakivikatuja, kirkkoja ja katedraaleja, yhdistettynä nuorekkaaseen yliopistoilmapiiriin. Kaksi päivää kului hujauksessa ja puoli-ilmaisia hopeakoruja shoppailtiin sellaisella innolla, että miespuolisilta matkakumppaneilta olis menny hermot heti alkuunsa! Vierailtiin myös kaivoksessa, josta vielä 100 vuotta sitten louhittiin kyseistä tavaraa lapsityövoiman avulla. Tuolloin lapset nousivat 300 metrin matkan ylös hamppunaruja pitkin 15 tuntia ja 7 kertaa päivässä, pahimmillaan 50 kilon kivisäkki selässä. Mun ostamien hopeisten nilkkakorun, korvisten ja kaulakorun hinta ei onneksi ollut noin kova…

Zacatecasin kadulta

Cerro de la Bufan huipulla

Zacatecas yövalaistuksessa hostellin parvekkeelta

Matkalla kaivokseen...

Mentiin junalla kaivoksen uumeniin

Kaivoksen sisällä sijaitsee myös Meksikon ainoa maanalainen yökerho, jonne tarkoituksemme oli viimeisenä iltana lähteä bilettämään. Tällä kertaa ei kuitenkaan auttanut vaalea tukka eikä räpsysilmät, sillä paikka oli täyteen varattu ja ”las 4 rubias” (meidän kämppisnelikon saama lempinimi ”neljä blondia”) jäi maan päälle murjottamaan. Ihan hyvä kai kumminkin, ompahan syy palata takaisin someday… :)

OSA II. Real de Catorce

Kello herätti aamuviideltä. Varttia myöhemmin väsyneet tytöt olivat jo siirtyneet taksiin kohti bussiasemaa ja uusia seikkailuja. Kolme paikallisbussia ja 10 tuntia myöhemmin saavutimme seuraavan etappimme, aavekaupunki Real de Catorcen, 2750 metriä merenpinnan yläpuolella. Real on 2,4 km pitkän yksikaistaisen luolaa muistuttavan tunnelin toisessa päässä oleva pikkukaupunki vuorten ympäröimänä keskellä erämaata. Täällä muuten asui Brad Pittkin pari kuukautta vuonna 2000 kuvatessaan Julia Robertsin kanssa The Mexicania…

Realissa päästiin itse asiaan ja heti pitkän bussimatkan kunniaksi lähdettiin heppojen kanssa tutustumaan lähiympäristöön. Maisemat oli upeat, ja erämaan kuumaa aurinkoa silmällä pitäen ostettiin jokaisen cowgirlin vakiovarusteisiin kuuluva länkkärihattu jo Zacatecasista. Ainoa iltamme Realissa kului raskaan päivän päätteeksi rentouttavasti tunnelmallisessa pikku ravintolassa punaviinin ja mahtavan italialaisen tuorepastan ja valkosipulipatongin parissa…



Seuraavana päivänä tehtiin vielä kolmen tunnin hevosvaellus noin 2900 metriin, jossa todella päästettiin heppatyttö irti ja painettiin täyttä neliä kaviot kopsuen ja tukka tuulessa hulmuten pitkin erämaan kinttupolkuja. Takaisin Monterreyhin saavuttiin parin bussimatkan jälkeen iltayhdeltätoista, väsyneinä ja valmiina uusiin kokemuksiin. Viimeisetkin rippeet opiskelumotivaatiosta tosin taisi kadota johonkin matkan varrelle…

Villit ja vapaat

Minä ja heppa

Real de Catorce sijaitsi keskellä ei-mitään

Immigration office

Tänään taas taistelumieli päälle, sillä edessä oli matka maan byrokraattisimpaan valtionelimeen, immigraatiolaitokseen.

Tytöt saivat viisuminsa viime torstaina, kun mä jäin edelleen jonotuslistalle. Ahdistus oli kova, sillä se tiesi taas uutta soittourakkaa arkisin kahden ja neljän välillä, uutta käyntiä officessa, uutta urakkaa, joka oli sekä taksirahan että oman ajan haaskausta. Sairaan turhauttavaa.

Aloitin preppauksen jo aamulla: eväät mukaan, lukemista ja hyvin harjoiteltu tarina olemattomasta apurahasta, jota en saisi ilman viisumiani ja jonka takia tällä asialla oli niin tulenpalava kiire... Olin valmiina odottamaan vaikka koko päivän, sillä kolmatta kertaa en lähtisi kotiin ilman sitä saakelin paperilappua.

Ei näkyny mun visa folion numeroa valmiiden listassa, joten ei muuta kun tiskille ja miehen juttusille. Omalla erittäin ala-arvoisella espanjalla selitin tarinaani apurahasta (beca) ja kun mies katsoi vähän hassusti, tajusin että olin koko ajan puhunut väärin (boca). Boca tarkoittaa suuta espanjaksi... Mies pyysi istumaan, kysyin tilannetta uudestaan puolen tunnin kuluttua, taas istuin, kysyin... Ei tuntunut mitään tapahtuvan, joten viimeisenä oljenkortena otin käyttöön "surusimmut".

"Surusimmut" auttaa aina kun kaikki keinot maan ja taivaan väliltä on käytetty. Niitä käytetään harvoin, sillä näin ne säilyttää maksimaalisen tehonsa. Viimeksi jouduin käyttämään niitä marraskuussa 2004 Sambian immigraatiolaitoksessa, jossa "simmujen" avulla noin 300 euron residence permitin lasku vaihtui ilmaiseen viisumin pidennykseen.

Ja lopputulos täällä tänään: SAIN VIISUMINI!!!! Dios mío, olo on nyt niin iloinen, ettei meinaa kahvikuppi pysyä käsissä! United States, Cuba, Guatemala, Belize, whatever country near by, here I come! Tyttö on pelkkää hymyä:). Onneks ei oo webbikameraa tässä koneessa, on niin törkeen näkönen irvistys päällä;). Eviksen odotus on vihdoin päättynyt, onnellisesti.

Epun surusimmut. Kato nyt sitä pientä, eihän se yksin pärjää

Huh, hikeä pukkaa!

Sängyt on siirretty taas omille paikoilleen ja sisällä ollaan kuulkaas just niissä hamosissa ja bikineissä joita tänne Meksikoon raahattiin kassikaupalla. Vilkaisu tämän päivän säätietoihin

http://espanol.weather.com/weather/local/MXNL0068

(+30 C) vetää hymyn korviin. Täällä on HELLETTÄ!!! Aamupala syötiin meidän patiolla pari tuntia sitten ja itse tulin just täällä sisällä käymään kun tuli niin lämmin. Jos huomenna sää jatkuu samanlaisena, mennään ehkä testaamaan kampuksen ulkoallasta.

Aamulla käytiin immigraatio-toimistossa taas vaihteeks kysymässä viisumien tilannetta. Tytöt sai viisuminsa, mun paperit on edelleen byrokratian lujan kouran puristuksessa. Mañana sanottiin, joten toiveikkaana ollaan (mañana shmanjana! Totuus on, että siellä ne officeerit on varmaan tälläkin hetkellä pyyhkimässä ... niillä mun passikopioilla) Pitää mennä maanantaina taas ahdistelemaan niitä, sillä meillä on tavoitteena vuokrata auto ja ajaa jenkkien rajalle shoppailemaan (Abercrombie&Fitchiä!) heti kun saadaan meksikon maahantuloviranomaisilta asianmukainen lupalappu käteen. Mitä muut edellä sen evis perässä *fingers crossed*

Koulu sujuu, vaikka kotitehtäviä tuleekin ihan eri mittakaavassa kuin Suomessa. Siitä puheenollen, jos jollain sattuu lojumaan nurkissa tai tietokoneen kovalevyllä ylimääräinen/vähänkäytetty Liiketoimintasuunnitelma, niin ottakoon yhteyttä. Olisin kovin kiitollinen avusta, sillä olisi huomattavasti helpompi kääntää sellainen englanniksi kuin tehdä kokonaan uusi. Doing business in Mexico...

Aurinkoa, lämpöä ja rakkautta täältä Atlantin takaa! Mä lähden nyt tekee itelleni yhden Piña coladan.

¿Donde está Dengue? –En TU casa!

No ei meidän talossa sentään, mutta etelässä vierailtiin pikkukylä Antiguassa, jonka talon seinältä bongattiin kyseinen mainos. Niinan pohkeisiin ehti ne pikkupirulaiset tarttua ennen kuin tajuttiin laskea housunlahkeet. Mä itse asiassa vietin viime yön kuumeessa, mutta taitaa olla pelkkää kesäflunssaa ja liian kova ilmastointi lentokentällä eilen aamulla. Nyt ei ole edes Denguen tartunta-aika.

Veracruzista palattiin eilen illalla. Kaupunki täynnä katusoittajien ja kirkonkellojen kakofoniaa, yhdistettynä maukkaisiin merenelävä-aterioihin, aurinkoon, paikallisbussiseikkailuihin, danzónia tanssittaviin pappoihin ja hotelliin, jossa siivoojamammat meuhkasivat jo aamuvarhaisesta lähtien. Vallan onnistunut trippi siis.

Bongattiin LP:sta halvan budjetin "dirt cheap hotel with fluorescent lighting"

Värit on läsnä kaikkialla Meksikossa, ihanan piristävä kahvila!

On kyl huvittavaa reissata tällasella kolmen vaalean tytön porukalla. Me mennään katsomaan nähtävyyksiä ja huomataan olevamme itse paljon suurempi nähtävyys kuin mitä kaupungilla on tarjottavanaan! Miehet viheltää, vislaa ja suhisee ja kun tyttö hämillään vilkaisee taaksepäin, on vähintään kaksi kättä vilkuttamassa. Jopa taksin torvella ne saa aikaan sen perinteisen naisen perään vislausäänen! Meidän uusiin lempinimiin kuuluu mm. güeras, güeritas, texanas, culos… Jo hiusten vaaleus riittää huomion saamiseen, mutta kun tämän ikäiset meksikolaistytöt ei edes reissaa ilman isän tai isoveljen valvontaa, niin tuplahuomio on yksin matkustavilla nuorilla vaaleilla tytöillä taattu.

Katukuvaa kahvilasta

Paikallista lecheroa (latte) leipätikun kanssa

Latinomiehet muutenkin… Ne aloittaa keskustelun Starbucksin kahvijonossa, ajaa auton viereen ja pysäyttää kadulla, tekee ryhmätyöt tytön puolesta, tarjoaa kyydin koulusta kotiin ja kaupunkikierroksen kaupan päälle, pyytää puhelinnumeroa, lähettää paperiruusuja naapuripöydästä tai ainakin sähköpostia, tukkii messengerin, tarjoaa drinksut baarissa ja tanssittaa pienen tytön vallan pyörryksiin. Enkä nyt puhu yhdestä tyypistä, vaan ihan tästä yleisestä meiningistä. Nytkin Veracruzissa oltiin parilla viinilasillisella omassa pöydässä, kun viereen tuli pari kaveria ja kysyi ”Can we buy a bottle of rum to your table?” ja maksoivat tietysti siinä samalla meidän pöytälaskun. Tyttönä olemisena on kieltämättä tietyt etunsa tässä machokulttuurin luvatussa maassa.

Päiväunilla

Lukekaapas mitä bussin lasissa lukee... Vamos a la PLAYA!

Zembalon raunioilla, pari miltsii vanhat kiviröykkiöt

Antiguan Dengue-kylä

Tähän loppuun vielä kuva lentsikasta paluumatkalta. Meri ja vuoret on kyllä sellainen yhdistelmä, josta mä en koskaan saa tarpeekseni. Uskomaton maa, niin paljon nähtävää ja niin erilaista. Ruoka, musiikki ja kirkkaat värit on läsnä kaikkialla. Small talk hablataan jo leppoisasti espanjan kielellä, syvemmissä keskusteluissa kääntyy vielä englannin puolelle. Ihmiset on niin ystävällisiä, ruoka on hyvää (jos niit tacoi ei vedä ihan päivittäin, ei nimittäin oo mitään kevyintä kamaa), maisemat sanoinkuvaamattomia ja tutustuminen paikallisiin helppoa, tosin jostain syystä uusista ystävistä poikia suhteessa tyttöihin on noin 30:1…

Lyhyesti sanottuna, Meksiko alkaa viedä eviksen sydämen.