Siella missa pippuri kasvaa

Hiiteen meikit ja merkkivaatteet. Voisin helposti adoptoida Guatemalasta pari pienta suklaasilmaa ja jaada sinne syomaan rice&beansia loppuiakseni.

Palasimme viidakkoreissultamme vasyneina mutta niin onnellisina. Ei koskaan ole ihminen niin aidoimmillaan kuin silloin kun se on hikinen ja likainen ja niin vasynyt etta koskee. Eika koskaan tunnu suihku niin pehmealta, ruoka niin makealta, olut niin kylmalta, uni niin ansaitulta ja matkakumppanit niin rakkailta kuin silloin, kun on lahes 36 tuntia rampinyt puunrunkojen yli ja ali, raapiutunut oksiin ja kantoihin, hikoillut kuin pieni sieni, pelannyt pimeaa ja pantteria ja luullut kuolevansa, mutta selviaakin voittajana perille.

Kavelimme eilen 36 kilometria vaikeakulkuisessa maastossa, lahes 30-asteisessa kuumankosteassa ilmastossa keskella sademetsaa. Raskainta mita olen tehnyt lahes koko elamassani. Kavimme kirajimellisesti siella missa pippuri kasvaa, silla pippuripuut kasvavat sademetsassa. Purkkakin tulee sielta, purkkapuusta. Kavimme ihailemassa auringonlaskua tuhannet neliokilometrit sademetsaa allamme ja palasimme leiripaikalle mustan yon yllatettya taskulamppuja pidellen ja jaguaarin ulvontaa kuunnellen. Kuuntelimme aivan loistavan oppaamme Henryn (30 v. ei 17!) kummitusjuttuja illalla viskisoodan lammittaessa kipeita lihaksia niin tiiviisti, etta pelkasimme hulluna yollista retkea ulkohuussiin metsan taakse. Nukuimme moskiittoverkkojen alla riippumatoissa Petenin sademetsan mustaakin mustemman tahtitaivaan alla.

Tama reissu kuuluu ehdottomasti TOP 3-seen koko elamassani Everest Base Campin valloituksen ja Sambian koskiseikkailujen rinnalle. Suuri kiitos onnistuneesta reissusta kuuluu mainiolle oppaallemme Henrylle, joka tiesi kaiken florasta ja faunasta, antoi muurahaisen leikata peukaloa etta nahdaan kuinka ilkea se osaa olla, laittoi rakkojalkaan laastaria ja sukankin paalle ja pyydysti tulikarpasia etta nahtiin etta silla seka silmat etta peppu loistaa. Henry myos kertoi kummitusjuttuja ja suostui sitten nukkumaan suoraa riippumattojemme alapuolella suojelemassa pelkurityttoja. Juuri kun voimat meinasivat 30 kilometrin kohdalla pettaa, Henry kaivoi esiin pahkinat ja ananaspalat ja lauloi kannustuslaulun vasyneille tytoille. Tosi haikea olo jattaa meidan opas, silla meilla kaikilla kasvoi noinkin lyhyessa ajassa siihen aivan mieleton luottamus ja tiivis yhteys.

Saavuttiin tanaan Belizeen Caye Caulkerin saarelle jossa turkoosi meri loistaa ja aurinko paistaa. Nyt pitaisi kaantaa se biitsivaihde paalle, mutta on vahan liian masentunut viela - niin kuin hyvan reissun jalkeen aina. En koe olevani mikaan maailmanparantajahippi vaikka kehitysmaauralle pyrinkin. Kehitysmaissa vaan on lansimaita niin paljon helpompaa paasta siihen todelliseen villiin luontoon, laittaa ne henkiset ja fyysiset voimavarat koetukselle ja kokea aitoja tunteita koko sydamellaan. Taman jalkeen tuntuisi taas sokoksen infotiskille tulevat tyhjasta napisevat sitruunaperseet vahan liian vaikealta kohdata.

Kotiin kutsuu talla hetkella ainoastaan rakkaat ystavat ja perhe (ja rahapula). Muuten taa reissailu vaan tuntuu nin hyvalta etten haluaisi palata Suomeen enaa ollenkaan.

Rakkaudella,
Eeva

PS. Jos kavelee Vansseilla 36 kilsaa yhden paivan aikana, niin rakothan siita tulee. Mun pitaa huomenna jattaa uinnit valiin kun on kantapaat niin pahasti vereslihalla.