Siella missa pippuri kasvaa

Hiiteen meikit ja merkkivaatteet. Voisin helposti adoptoida Guatemalasta pari pienta suklaasilmaa ja jaada sinne syomaan rice&beansia loppuiakseni.

Palasimme viidakkoreissultamme vasyneina mutta niin onnellisina. Ei koskaan ole ihminen niin aidoimmillaan kuin silloin kun se on hikinen ja likainen ja niin vasynyt etta koskee. Eika koskaan tunnu suihku niin pehmealta, ruoka niin makealta, olut niin kylmalta, uni niin ansaitulta ja matkakumppanit niin rakkailta kuin silloin, kun on lahes 36 tuntia rampinyt puunrunkojen yli ja ali, raapiutunut oksiin ja kantoihin, hikoillut kuin pieni sieni, pelannyt pimeaa ja pantteria ja luullut kuolevansa, mutta selviaakin voittajana perille.

Kavelimme eilen 36 kilometria vaikeakulkuisessa maastossa, lahes 30-asteisessa kuumankosteassa ilmastossa keskella sademetsaa. Raskainta mita olen tehnyt lahes koko elamassani. Kavimme kirajimellisesti siella missa pippuri kasvaa, silla pippuripuut kasvavat sademetsassa. Purkkakin tulee sielta, purkkapuusta. Kavimme ihailemassa auringonlaskua tuhannet neliokilometrit sademetsaa allamme ja palasimme leiripaikalle mustan yon yllatettya taskulamppuja pidellen ja jaguaarin ulvontaa kuunnellen. Kuuntelimme aivan loistavan oppaamme Henryn (30 v. ei 17!) kummitusjuttuja illalla viskisoodan lammittaessa kipeita lihaksia niin tiiviisti, etta pelkasimme hulluna yollista retkea ulkohuussiin metsan taakse. Nukuimme moskiittoverkkojen alla riippumatoissa Petenin sademetsan mustaakin mustemman tahtitaivaan alla.

Tama reissu kuuluu ehdottomasti TOP 3-seen koko elamassani Everest Base Campin valloituksen ja Sambian koskiseikkailujen rinnalle. Suuri kiitos onnistuneesta reissusta kuuluu mainiolle oppaallemme Henrylle, joka tiesi kaiken florasta ja faunasta, antoi muurahaisen leikata peukaloa etta nahdaan kuinka ilkea se osaa olla, laittoi rakkojalkaan laastaria ja sukankin paalle ja pyydysti tulikarpasia etta nahtiin etta silla seka silmat etta peppu loistaa. Henry myos kertoi kummitusjuttuja ja suostui sitten nukkumaan suoraa riippumattojemme alapuolella suojelemassa pelkurityttoja. Juuri kun voimat meinasivat 30 kilometrin kohdalla pettaa, Henry kaivoi esiin pahkinat ja ananaspalat ja lauloi kannustuslaulun vasyneille tytoille. Tosi haikea olo jattaa meidan opas, silla meilla kaikilla kasvoi noinkin lyhyessa ajassa siihen aivan mieleton luottamus ja tiivis yhteys.

Saavuttiin tanaan Belizeen Caye Caulkerin saarelle jossa turkoosi meri loistaa ja aurinko paistaa. Nyt pitaisi kaantaa se biitsivaihde paalle, mutta on vahan liian masentunut viela - niin kuin hyvan reissun jalkeen aina. En koe olevani mikaan maailmanparantajahippi vaikka kehitysmaauralle pyrinkin. Kehitysmaissa vaan on lansimaita niin paljon helpompaa paasta siihen todelliseen villiin luontoon, laittaa ne henkiset ja fyysiset voimavarat koetukselle ja kokea aitoja tunteita koko sydamellaan. Taman jalkeen tuntuisi taas sokoksen infotiskille tulevat tyhjasta napisevat sitruunaperseet vahan liian vaikealta kohdata.

Kotiin kutsuu talla hetkella ainoastaan rakkaat ystavat ja perhe (ja rahapula). Muuten taa reissailu vaan tuntuu nin hyvalta etten haluaisi palata Suomeen enaa ollenkaan.

Rakkaudella,
Eeva

PS. Jos kavelee Vansseilla 36 kilsaa yhden paivan aikana, niin rakothan siita tulee. Mun pitaa huomenna jattaa uinnit valiin kun on kantapaat niin pahasti vereslihalla.

Flores, Guatemala

Taalla nyt ollaan, maapallon keuhkoissa. Vietimme pari viime yota sademetsassa ihan siistissa majapaikassa Palenquen raunioiden tuntumassa. Ne sademetsat olivat juuri niin mystisen kauniit kuin osasin kuvitella, yolla vaan vahan pelotti kun ei tiennyt mita elukoita siella pimeassa vaanii. Hikoiltiin myos varmaan Pielisen verran kuona-aineita siella viidakossa, ja paikalliset oikein ihmettelivat kun pitaa valkoisten valaiden paasta biksut paalla aurinkoa ottamaan hiki valuen, kun heille varjo on kaiken a ja o (hullut makaa auringossa). Taytyy sanoa, etta siina vaiheessa kun jokainen ihohuokonen puski nestetta ja "pehi" eli peppuhiki vaivasi aina muovituolille istuttaessa olo oli mahdollisimman epaseksikas!

Tanaan taitoimme Rio Usumacintan, suurimman joen Texasin ja Venezuelan valissa, ja siirryimme Guatemalaan. Uitiin perille paastya Petenin jarvessa, joka on suoraa hostellimme ulkopuolella ja tilattiin laiturille pizzaa viereisesta ravintolasta. 10 tunnin matka haipyi mielestamme saman tien siina auringonlaskua katsellessa. Naa ihmiset on aivan uskomattoman ystavallisia ja niin rento meininki. I think i´m in looove! Vaaroista varoiteltiin, mutta nain kauniissa maassa vierailu on kylla kaiken sen janskaamisen arvoista.

Huomenna lahdemme kahden paivan ja yhden yon viidakkovaellukselle El Zotzin ja Tikalin raunioille. Kaikki sanoivat meille etta se on kolmen paivan reissu, mutta "laskileirilla" kuri on kova ja meinataan pusertaa ne 25 kilsaa mita raunioiden valilla on, kahdessa paivassa. Ensi yo nukutaan nailla nakymin riippumatossa moskiittoverkon alla yon elamaa kuunnellen. Mina otokkakammoisena nukun varmaan toinen silma auki. Oppaanamme on kuulemma hyvin kokenut eraopas Henry, 17 v.

Lauantai-aamulle on suunnitteilla shuttle-bussi Belizeen, jossa vihdoin odottaa valkoinen hiekka ja "ketarat ojoon"-tyyppinen rantamakoilu. Sita ennen hikoillaan taalla viidakossa viela pari paivaa. Vie minut metsaan apinamies...

Viidakkoon!

Pikapostaus aamiaisen ohessa... Kello on 6:05 ja me lahdemme 25 minuutin kuluttua kohti sademetsia ja trooppista ilmastoa. Evishan ei ole ikina kaynyt sademetsassa vaikka maailmaa on muuten tullut nahtya, eli tama trippi on siinakin mielessa erityisen sydanta lahella. Matkalla Palenquen Maya-raunioille on tarkoitus pysahtya uimaan Misol´Han vesiputouksille, joissa Predator-leffakin aikoinaan kuvattiin. Onneksi en ole nahnyt niin uskallan ehka uidakin...

Pari paivaa Palenquessa ja jatkamme Rio Usumacintan yli Floresiin, Guatemalaan, jossa on tarkoitus kayda Tikalin raunioilla viidakossa ja sen jalkeen jatkaa Belizeen Caye Caulkerin saarelle. Pistan todennakoisesti keskiviikkona oman suomiliittymani taas toimintakuntoon, eli siihen voi sit lahettaa tekstaria jos silta tuntuu :).

Iiik, jannittaa!!! Kuumankosteita haleja taalta tropiikista! t.Evis

My friend like you...me too!

Buenas tardes! Hypattiin keskiviikko-iltana bussiin maailman ahdistavimman bussiasemarysan paatteeksi. Kaikilla meksikolaisilla on valtion virallinen vapaapaiva nyt torstaina ja perjantaina joten ilmeisesti kaikki Mexico Cityn 20 miljoonaa asukasta olivat lahdossa samaan aikaan bussilla pois kaupungista. Ruuhka cityn yhdella neljasta bussiasemasta oli 50 kertaa pahempi kuin Espalla vappuna mantan lakituksen aikaan, kun kaikki yrittivat angeta omiin busseihinsa kaikkine paketteinensa. Meidan onneksi olimme kaikki pidempia kuin pienet meksikolaiset niin pysyimme jotenkuten jarjissamme ihmismassan keskella, mutta ei siina virran mukana liikkuessa kylla paljon omia jalkoja tarvinnut. Kaiken lisaksi olimme juuri Marjon kanssa kehuneet Meksikon bussien hyvaa kuntoa, kun selvisi etta matkustaisimmekin intermedio-tason koiradosalla seuraavat 7 tuntia...

Eilen saavuimme tanne Oaxacaan, kolonialistiseen kaupunkiin jossa aurinko paistaa ja ihmiset ovat ystavallisia. Eilinen lounas venahti kolmetuntiseksi kun naapuripoydassa istuvat miehet tarjosivat drinkkia toisen peraan ja ruusukimput viela kaiken paalle! Tarjosivat viela kyytia San Cristobaliin hallituksen Sesnalla, kun paasiaisloman aikana hallituksen piloteilla on kuulemma 1000 lentomailia vapaassa kaytossa. Torjuttiin tarjous kun oli jo liput seuraavaan 12 tunnin yobussiin talle illalle...no okei, todellisuudessa ei haluttu ottaa sita riskia etta kyydin lisaksi olis tullu miesten seura kaupan paalle!

Neljan tunnin kuluttua tosiaan taas edessa yo bussissa kohti San Cristobal de las Casasia, eli siirrytaan viela reilusti etelammaksi. Nyt on liput ykkosluokkaan jossa pitaisi olla vessakin, eli eikohan matka mene ihan kivuttomasti. Marjon kanssa tama matka on jo kolmas yo bussissa viikon sisaan - tassa vaiheessa alkaa jo tehda mieli amputoida jalat niin mahtuis penkille paremmin! Matkaevaana niita pikkuisia lihavia banaaneita ja kuivattuja heinasirkkoja, jotka ovat kuulemma Oaxacan erikoisuus...

Mexico City

Edessä kolme viikkoa eksotiikkaa ja elämyksiä eikä huolta huomisesta. Monterrey on nyt taakse jäänyttä elämää ja Mexico Cityssä ollaan vietetty viimeiset kaksi päivää. Saatiin tosiaan sekä majapaikka että varasto kamoillemme ystävällisen meksikolaisjäbä Roberton luota aivan ihastuttavalta asuinalueelta San Angelista. Roberto oli ystävän ystävän ystävä, joka tavattiin ensimmäistä kertaa täällä toissapäivänä. Osoittautui kuitenkin supertyypiksi ja näytti meille kaverinsa Luisin kanssa sekä Cityn yöelämää että Teotihuacanin pyramideja.

Marjon pikkusisko noudettiin kentältä maanantai-iltana ja Essi saapui eilen illalla. Nyt myöhäiselle brekkarille, kamat kasaan ja bussilla kohti Oaxacaa. Let the adventure begin!

Majakka ja perävaunu back together again :)

¡Adios Monterrey!

Muut tytöt lähti eilen ja tänä aamuna, Marjon kanssa pakataan parhaillaan kamoja tyhjässä Monterreyn kodissamme. Viimeiset pari viikkoa täällä kuluivat kuin siivillä. Univelkaa on kertynyt silmäpusseista päätellen, ensin kouluhommia kiireen vilkkaa viimeistellessä, sitten kavereita hyvästellessä. No, univelat auttavat illalla nukahtamista, sillä otamme kuuden tunnin kuluttua yöbussin Mexico Cityyn, eikä bussissa nukkuminen ole mikään nautinto…

Bambi tuli piristämään koulutehtävien lomassa Tecin kampuksella

San Miguel de Allende. Välillä hostellien taso on "pikkasen" parempi, vaikka tääkin paikka oli lähes samanhintanen kun Chihuahuassa

We're in Mexico, jossa kaktukset kasvaa missä vaan, jopa kirkon tornissa! Viherpeukalo-eeviksen kotona nekin vaan kuolee...

Maailman pienin muumio Guanajuatossa

Saatiin Meksiko Citystä majapaikka tutun tutun tutun luota, jonne onneksi voidaan jättää meidän ylimääräisiä tavaroita säilöön, kun lähdetään tutkimusmatkalle Etelä-Meksikoon. Kamaa on tosiaan kertynyt, sillä niitä varten piti käydä jenkeissä vielä toisenkin kerran nyt perjantaina ostamassa lisälaukku (no okei, kyllä me Abercrombie&Fitchissäkin piipahdettiin...). Vuokrattiin auto Niinan, Tuomon ja Marjon kanssa ja ajettiin samalle La Plaza-ostarille Teksasin puolelle, missä käytiin kolme viikkoa sitten. Löydettiin Marjon kanssa niin ihanat Tommy Hilfigerin vihreät lentolaukut, että molempien piti saada samanlaiset. Kyllä nyt kelpaa tyttöjen matkustaa!

Marjo ja Marjon laukut. Alareunassa toinen meidän uusista lentobägeistä - se on niin hieno!!

Kolme kuukautta täällä Monterreyssa oli liian lyhyt aika! Nyt on niin haikee olo, ettei millään haluis vielä lähteä… Onneksi on vielä kuitenkin reilu kolme viikkoa aikaa matkustaa täällä Meksikossa. Avovaimo-Essi päätti kuukausi sitten yllättää ja hakki liput tänne sombrerojen luvattuun maahan ja saapuu Mexico Cityyn ylihuomenna reissuseuraksi. Helpottaa koti-ikävää suunnattomasti:)! Marjon sisko tulee myös ja me ollaan Marjon kanssa laadittu meille toimintasuunnitelma seuraavaksi kolmeksi viikoksi. Edessä on todennäköisesti reitti Oaxaca-San Cristobal-Palenque-Tulum-Isla Mujeres-Cancun-Mexico City. Blogipäivittäminen jää nyt tästä eteenpäin siis nettikahviloiden varaan.

Käytiin eilen EGADEn perustajan Dr.Gomezin vuoristomökillä lounaalla, upea paikka!

PS. Ekonometriasta 90!!! 20-sivuinen tentti espanjan kielellä oli vaikea puristus! Muut kurssit oli enemmän vaan töitä kuin taitoa ja loppuryhmätyöt tehtiin Marjon kanssa niin sanotusti vasemmalla kädellä - sillä oikealla syötiin juustokakkua Starbucksissa… hih

Reitit kartalla

Kiirusta pitää vikalla kouluviikolla. Opiskelujen ohella reissaamisessa on se huono puoli, että kouluhommat tuppaa jäämään viime tippaan ja sen vuoksi nyt on kova tsemppi ja loppurutistus päällä seuraavat 8 päivää ennen kuin koulu täällä Monterreyssa loppuu.

Tammikuun lopusta lähtien ollaan matkusteltu pitkin Meksikoa joka toinen viikonloppu. Reissut ovat olleet 4-7 päivää kipale ja kulkupeleinä ollaan käytetty sekä bussia (parhaimmillaan 15 tunnin matka Monterreysta Mazatlaniin) ja lentsikkaa (Viva Aerobus - aerolínea de bajo costo).

Alla Google Earthilla tekemäni (just vasta opettelen käyttöä...) kuva mun matkoista Meksikossa aina alun Puerto Escondidon biitseilystä viime viikonlopun Guanajuato-San Miguel de Allenden reissuun. Paljon on nähty, voi niin paljon vielä näkemättä. Kiitos kaikille mukana reissanneille nojatuolimatkaajille, pysykää matkalaukussani vielä muutama viikko:). Kuulumiset kotisuomesta (ja muualtakin) ovat oikein tervetulleita, sillä niitä pieniä arkijuttujakin on ihana lukea! Suomeen palaankin jo reilu kuukauden kuluttua.

HUOM. kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi! Ja oikealla olevasta reissuaikataulusta selviää vielä tarkemmin milloin missäkin oltiin.

Lähde: Google Earth Image

Feels good to be a Mexican

Arki ei tunnu arjelta vieraalla maalla. Joka päivä oppii uutta ja huomaa, miten hommat täällä hoidetaan. Näin kolmen kuukauden maassaolon jälkeen ja koulun loppuessa parin viikon kuluttua täytyy tehdä pieni väliraportointi.

Tähän mennessä Marjo on antanut kampuksen Starbucksissa luovutusvoiton kahvilan työntekijöille, jotka eivät yrityksistä huolimatta saaneet selville kuinka nimi kirjoitetaan lattemukiin oikein vaan toistelivat kerta toisen perään ¿cómo? ”Maaryo, maria, ma – ká?...”, ja otti sen sijaan käyttöön Starbucks-nimen ”Sam”. Käy myös kaupassa ja kotona… Minä puolestani annoin luovutusvoiton pesulan työntekijöille ja hautasin haaveet saada koskaan punaista paitaani takaisin, kompensaatiosta puhumattakaan. Ne pirulaiset oli sitkeämpiä, en jaksanut enää tapella.

Olen kulkenut aina maanantain luennolle pieni puristava pelkotila kurkussani, kun oma ryhmäni (kolme meksikolaismiestä – siis ne näyttää ihan 4-kybäsiltä, mutta yksi kertoi olevansa 24) ei koskaan ota yhteyttä ryhmätöistä enkä koskaan tiedä onko meillä ryhmätyötä tehtynä tunnille vai ei (ja proffa on aika tiukka täti!). Nyt minulla on jo täysi luotto poikiin, sillä eilisellekään luennolle ryhmäni ei ollut tehnyt lainkaan vaadittavaa ryhmätyötä, mutta pojat reippaina väänsivät edellisten ryhmien esitysvuoron aikana noin kuudessa minuutissa meille vallan mainion pikku presiksen, jonka esittivät sujuvasti luokan edessä minun seuratessa vierestä. Olen oppinut olemaan stressaamatta asioista, jotka tuntuvat sujuvan ihan omalla painollaan.

Useista kyselyistä johtuen täytyy myös todeta, että kyllä täällä on espanjaakin opittu. Ei sitä edelleenkään vaan yhtenä aamuna herää puhumaan, mutta huomaa kyllä selviytyvänsä arkisesta asoinnista ”supersieten” eli 7/11-huoltiksen tiskillä ja taksikuskin kanssa turistessa. Taksillakin mennään jo rutiinilla kertoen kuskille tarkat ohjeet mitä tietä ajetaan ja mikä on lyhin reitti, eikä makseta gringohintaa ylimääräisestä korttelirallista.

Meksikon säätiloista oppiminen kävikin kantapään kautta, kun tammikuun syväjäädytys meinasi ajaa tytöt pikaiselle paluulennolle takaisin kylmään pohjolaan. Nyt mittarin näyttäessä tasaista kolmeakymppiä olen vihdoin päässyt sinne Meksikoon, jonne alunperin kuvittelinkin tulevani.

Ollaan myös opittu laittamaan ruokaa sekä ranskalaisittain että meksikolaisittain (ja suomalaisittain!). Nyt sujuu jo tacot ja quacamolet, crêpet, french dressingit ja chiles rellenos ja siinä sivussa ollaan väännetty mm. ruunebergin torttuja, korvapuusteja ja makaronilaatikkoa. Monta uutta reseptiä on kotiin vietävänä…

¿Que más? Ylihuomenna Guanajuaton idylliseen yliopistokaupunkiin, josta moni on sanonut sen olevan Meksikon kaunein kaupunki. Kirsikkana kakun päälle olkoon tämä viimeinen reissu ennen tenttiviikon alkua. Kahden viikon päästä on aika jättää Monterrey kun ”las 4 rubias” hajaantuu ja Eevan tequilatrain suuntaa etelään kohti Mexico Cityä, josta alkaa tämän tytön vaihtarikevään viimeinen vaihe ennen kotiin paluuta. Kolmen viikon Etelä-Meksikon tutkimusmatka. Tää pohjoinen on nii-in nähty.

McAllen, Texas

Howdy hou from the United States of America! Päätettiin tyttöjen kanssa vihdoin ottaa opiskelijaviisumit käyttöön ja lähteä rajan taakse shoppailemaan. Keskiviikkoiltana varttia ennen sulkemisaikaa käytiin hakemassa autovuokraamosta meille kompakti Volkswagen Derby ja torstaiaamuna kuuden maissa alkoi Road Trip.

Let's hit the road!

Shoppailut jäi aika lyhyeksi, sillä jostain syystä jenkkien rajalla autojono suorastaan mateli... Kyllä siinä vieressä oli sellasta scarfacee pickupin rotiskossa, etten yhtään ihmettelisi jos löytyisi "frutaa" piilotettuna takapenkin taakse. Vielä ei kuitenkaan näkyny sitä raja-aitaa, jonka jenkit uhkasivat rakentaa pitämään laittomat migrantit poissa.

Shoppailupäivä aloitettiin ostamalla McMealit amerikan malliin rajalla sijaitsevasta mega-ostoskeskuksesta ja Abercrombie&Fitchiä (jenkkimerkki, jota ei myydä Meksikossa ja jonka ympärille koko road trip suunniteltiin) jokainen tytsy osti 100-400 dollarilla. Ja vielä jäi niin paljon ihania vaatteita kokeilematta... Jos Marjon ja Niinan kaa saadaan tilaisuus, ni yritetään käydä McAllenissa vielä toisenkin kerran ennen lähtöä. Ihana amerikka, paras naistenpäivä ever!

Megamealit McDonald'sista

Paluumatka rajan ylitse sujui sukkelaan, ei edes passia tarkastettu Meksikoon tullessa! Autovuokraamo oli menossa kiinni iltayhdeksältä ja hyvän tuurimme ansiosta ehdimme Monterreyhin viittä vaille. Täydellinen ajoitus. Ja täydellinen päivä.

Abercrombie&Fitch-bägit ja meidän auto

Eilen pidettiin juhlat meillä eka kertaa tänne muuton jälkeen ja Marjon kanssa vielä päädyttiin läheiseen Norteñobaariin, josta käveltiin kotiin aamukuuden maissa. Norteño on Pohjois-Meksikosta kotoisin olevaa kellarihumppaa, enkä oikeesti ymmärrä kuka sellasta musaa kuuntelee! No me gusta nada. Aamiaiseksi munakasta, mehua, juggee ja korvapuustit ja nyt tytöt nukkuu täällä vatsansa päällä ja suunnittelee jo uutta reissua, jonne lähdetään keskiviikkona...

Pikajuna Meksikon halki kiitää, yö jo on

Reino Helismaan laulussa Meksikon pikajuna on muuten aika hauskat sanat, kurkatkaapa Niinan blogia. Kuparikanjonista palattiin tänään Chihuahuan kautta. Pikku piskejä en nähnyt kovasta koirabongaamisesta huolimatta. Tässä tiivistettynä reissun 10 kuuminta hottia:

1. Mazatlanin aurinko ja meri. Ei ole rantsun voittanutta, vaikka sen amerikkalaisilla vuoraisikin. Kaksi päivää biksuissa rannalla sitä näteintä simpukankuorta etsien rentoutti tehokkaasti sekä kehoa että mieltä.

Mazatlan

Tytöt frappuccinolla

Rannalla rentoutumassa, voittaa luennot mennen tullen!

2. Gringot. Kanariansaaret -86 –meiningillä vallataan naapurimaan beach resortit, poltetaan nahka pinkeän tulipunaiseksi edestä ja takaa viikon lomalla lopputuloksen maksimoimiseksi ja kaadetaan ”pissiolutta” kurkusta alas joka ilta aamutunneille saakka rokkenrollin soidessa. Brandon was here ja do the booooze you lose...

Bud virtaa ja rokki soi kun Brandon ja kumppanit pistää jalalla koreaksi

3. Chihuahua Pacifico, clase económico. Matkustettiin 30 tuntia bussilla vain päästäksemme matkustamaan kuusi tuntia junalla keskelle ei-mitään. Joskus tärkeämpää on itse matkanteko, ei määränpää. Chihuahua Pacifico-juna nousi noin 400 kilometrin matkalla merenpinnan tasosta yli 2300 metriin ja maisemat olivat häikäisevät. Parasta oli kurkkia vaunujen välissä olevien käytävien avonaisista ikkunoista ulos ja kyllä sen näki naamoistakin, joihin musta pöly matkan varrella tarttui.

Meksikon pikajuna

Marjo katselee avonaisesta ikkunaluukusta

Pikajuna kiitää

4. Pieni tyttö, iso reppu – iso poika, pieni reppu. Naisten ja miesten tapa pakata laukku matkalle on huomattavan erilainen. Tytöt raahasivat taas tällä kertaa koko arsenaalin mukanaan: noin 15 erilaista purkkia ja purnukkaa, hiustenkuivaaja, rantsuvaatteet, iltavaatteet, yövaatteet, alusvaatteet, lämpimät vaatteet ja varavaatteet, käsilaukku, korut, meikit, makuupussi/lakana, varvastossut, ballerinat ja lenkkarit, huiveista ja pikku hilpakkeista puhumattakaan. Mukaamme lähtenyt poika, saksalainen Sebastian, otti reppuunsa shortsit ja logistiikan kirjan (paino 1,8 kg). Poika kuvitteli, että Kuparikanjonissa olisi lämmin (2350 metrissä keskellä vuoristoahan on aina ”lämmin”) ja kun yöllä lämpötila laski -10 C:een, ei poikaa paljon naurattanut seitinohuessa takissa. Poika lainasi tytöiltä shampoota ja ihorasvaa, hiustenkuivaajaakin käytettiin ettei päätä heti ulkona palelisi ja tyttöjen käsilaukkuun annettiin kameraa ja kännykkää kun ei omiin taskuihin mahtunut. Pojat puolustautukaa vaan, mutta kyllä tytöt on paljon järjestelmällisempiä näissä asioissa.

Jokaisella tavaralla on käyttötarkoituksensa

5. Kivimuodostelmat. Creelissä otettiin maastopyörät alle ja suunnattiin Tarahumara-intiaanien reservaattiin. Kohtasimme massiivisia kivimuodostelmia matkan varrella.

Ensimmäisenä eteen tuli Valley of Mushrooms.

Evis ja maasturi

Toisena Valley of Frogs.

Viimeisenä jokseenkin poikkeuksellinen Valley of Erected Penises… Hard as a rock!

6. ”Lavame”. Bongattiin bussin ikkunasta saastaisen auton likaiseen takalasiin kirjoitettu ”pese minut”. Kirvoitti naurut. :)

7. Hotel Mexico. Otettiin Mazatlanissa hotla tuttuun tapaan halvimmasta päästä ja arvailtiin koko taksimatka tarkoittaako LP:n ”rustic shower” positiivista vai negatiivista ilmaisua hotellin suihkusta. Kyllähän se miinuksen puolelle meni, ja eka kertaa tuntui että tässä paikassa ei kyllä maksa mistään turhasta. Ei sinne sellaista olisi mahtunutkaan.

Rustic shower ei ollut ajan kauniisti patinoima

8. Hotel Plaza. Chihuahuassa valittiin yöpymispaikaksemme suoraa katedraalin takana kaupungin ytimessä sijaitseva loisteliaan niminen Hotel Plaza. Paikka oli – jos mahdollista – vielä Mazatlanin vastaavaakin karmaisevampi kokemus. Suihkuna oli pelkkä putki seinässä, vessa piti vetää työntämällä käsi pöntön takana olevaan vesisammioon ja irrottamalla tulppa, ja huoneen lamppu sammui ainoastaan veivaamalla kuumaa bulbia vastapäivään kunnes virta katkesi. Mukana raahaamani makuupussi osoittautui sinä yönä vielä kultaakin kalliimmaksi, sillä niihin lakanoihin ei moni olisi suostunut kääriytymään.

5 dollarilla saa Aasiassa paljon, Chihuahuassa ei paljon mitään

Käytävät kumisivat tyhjyyttään

Suihkusta tuli agua calientito (kuumahko vesi) kuin puutarhaletkusta

Vessan ikkunassa olevasta reiästä näki kauniin katedraalin

9. Cowboy-buutsit. Jos niiden muoti muualla maailmassa tulee ja menee, niin Chihuahuassa pysyy. Jokaisella miehellä oli nimittäin päässään lännenhattu ja jalassa buutsit ja joka toinen kauppa niitä möikin. Lapsille ja aikuisille, käärmeennahalla tai ilman, matalalla tai korkealla korolla. You name it, they have it.

Valikoima lähti jokseenkin käsistä. Howdy hou ja buutsinkannat kopsumaan!

10. Huumori. Se, mitä tällaisissa paikoissa asuminen ja yhdessä matkustaminen tuo mukanaan, on aivan käsittämätön läpänheitto jota ei sivulliset ymmärrä. Meidän saksalais-ranskalais-suomalaisella ”las 4 rubias y un rubio”-tiimillä tuli naurettua vajaan viikon aikana taas vuosiksi varastoon.

Kohta hypätään junaan!