No tengo, no tengo mi camisa roja

Muut tytöt opiskelee espanjaa leppoisalla small talk-meiningillä viettämällä aikaa meidän meksikolaisten ystävien kanssa. Mun espanjan opiskelu on pakkovääntöä sanakirjan ja puhelimen avulla epäonnella täytetyn elämän vuoksi… Kerran on jo jouduttu lääkärin odotushuoneessa kertaamaan ”luomi”, ”irrota”, ”poistaa”, ”pelottaa”, toisen kerran viisumin takia kaksi tuntia immigrationissa tiukkaa taistelua yhdestä paperista ja nyt… meidän lähipesula hävitti mun kaksi viikkoa sitten ostaman ihanan punaisen lemppari t-paidan. Voi hemmetti! Paikallinen tapa hoitaa asioita alkaa käydä tutuksi: puhelimessa vastataan, että ”tarkistamme asian ja soitamme sinulle takaisin hetken päästä”. Eihän ne koskaan soita…

Otin tänään Fernandon mukaan ja mentiin yhdessä paikan päälle selvittämään asiaa. Siellä sanottiin ”Tarkistamme asian ja soitamme sinulle takaisin maanantai-iltana”. Niin varmaan! Fernando otti nyt niiden numeron ja lupasi kovistella mulle kompensaatiota mun kadonneesta paidasta. En kuulemma näkisi sitä enää koskaan.

Onneksi sentään ilmojen kanssa on vihdoin ollut onni myötä. Koko viikko aurinkoa pilvettömältä taivaalta, lähemmäs kolmekymppiä selsiusta, kotona shortseissa ja topeissa ja peppu hikoilee aina penkkiä vasten. Ihanaa! En olisi vielä kuukausi sitten ”leirimajoituksessamme” uskonut tämän olevan mahdollista.

Tytöt terassilla topeissa Barrio Antiguan kaupunginosassa

Koulua on enää viisi viikkoa jäljellä. Yksi poissaolo luennoilta on trimestren aikana sallittu ja koska Meksiko on iso ja kaunis maa, ajattelimme luentojen sijaan preferoida hands-on –tyyppistä opiskelutekniikkaa, käyttää poissaolot alta pois ja lähteä sunnuntai-iltana viikon tutkimusmatkalle Barranca del Cobreen eli Kuparikanjoniin.

Kuparikanjoni koostuu 20 kanjonista ja kuudesta joesta, jotka halkovat Tarahumaran vuoristoa luoteismeksikossa. Yhdessä nämä kanjonit ovat neljä kertaa Grand Canyonin kokoiset. Siellä välissä puikkelehtii myös Meksikon ainoa yhä käytössä oleva henkilöjuna, jonka kyytiin ”las 4 rubias” hyppää ensi viikon torstaina (sitä ennen kolme päivää Mazatlanin biitsillä brunaa). Junarataa rakennettiin vuosikymmeniä ja se avattiin vihdoin vuonna 1961 koostuen 36 sillasta, 87 tunnelista ja 655 kilometristä rautaa ja puupalkkeja vuoriston keskellä länsirannikolta Chihuahuaan.

Koulun cafeteria ja opinnot jää viikoksi "¡que pena!"

Marjo koulussa

Eilen käytiin meksikolaisten kanssa tanssimassa salsaa ja kuuntelemassa kuubalaisrytmejä kaupungin laidalla. Paikallisilla oli rytmi veressä, allekirjoittaneen jalat olivat hävettävän pahasti solmussa ja muistuttivat lähinnä puupökkelöitä. Opetellaan, opetellaan... Niinan tanssitaitoja kehui yksi kuubalaispappakin, eikä tyttöä paljon näkynytkään vaihtopenkkiä kuluttamassa.

Take away raha-automaatti, rahaa matista suoraa auton etupenkiltä, kätevää!

Varastin Salsa-queen Niinan pikaiselle lepotauolle

¡Me gusta muchíssima bailar!

Okei, mul ehkä katoo paidat mut ainakaan tietsikan näyttö ei oo levähtäny noin pahasti!

Näiltä puheilta lähden puristamaan itselleni tuorepuristettua mehua ja siirryn terassille hikoilemaan lauantai-iltapäivän kunniaksi. Rakkaat ystävät ja perhe, jotta pääsette parhaiten tunnelmiini, napatkaapa biisi Tribalistas: Já sei namorar, asettukaa lämpimään paikkaan, sulkekaa silmät ja rentoutukaa. Vois ne asiat olla hullumminkin.